|
1905-1909
SUURLAKON JÄLKEINEN LIIKEHDINTÄ
Villa Hummerheimin värikkään menneisyyden juuria
on lähdettävä etsimään aina vuoden
1905 suurlakosta saakka. Epävakaan Suomen suuriruhtinaskunnan
porvaristo ja sivistyneistö pakeni sankoin joukoin Helsingin
keskustasta välttyäkseen joutumasta alttiiksi kaupungistumisen
tuomien vulgäärien ja suorastaan epäsiveellisten
elämäntapojen kauheuksille.
Höyrylaivaliikenne toi saariston pääkaupunkilaisten
ulottuville. Kesäisin kaupunkilaiset olivat usein saariston
kalastajien ja talonpoikien vuokralaisina, jolloin isäntäväki
saattoi muuttaa siksi aikaa aittoihin asumaan. Rikkaammat
kaupunkilaiset rakensivat myös omia huviloitaan. Arkkitehtuurissa
ja rakennussuunnittelussa oli vallalla kansallisromanttinen
tyyli, jota ilmensivät mm. kiemurtelevat polut, suomalaisen
graniitin runsas käyttö rakennusmateriaalina sekä
näyttävät tornihuoneet asumusten yhteydessä.
Idässä asutettiin ensimmäisten joukossa syrjäinen
Kulosaari. Lännessä asumatonta seutua riitti pidemmälle.
Huviloita nousi Lauttasaareen, Espoon maalaiskuntaan sekä
Kirkkonummen Pikkalanlahdelle. Helsinki-Karjaa radan valmistuminen
1903 toi huvilakulttuuria myös Luomanlahden ympärille
ja Hvitträskin rantamille.
Huviloita piirsivät maan etevimmät arkkitehdit,
varsinkin kolmikko Gesellius - Lindgren - Saarinen, joiden
töistä Hvitträsk ja Hvittorp ovat tämän
kauden komempia monumentteja. Ensimmäisten rakentajien
joukossa oli kapellimestari Robert Kajanus, jonka kivilinnan
Saarinen suunnitteli Upinniemen eteläkärkeen. Kajanuksen
toinen huvila nousi Hevonpään kanjoniin - suunnittelussa
oli mukana tämän hyvä ystävä Akseli
Gallen-Kallela. Myös Lars Sonck rakensi jyhkeän,
50 m pitkän hirsilinnan Dåvitsin Brakeuddeniin.
(Nähtävästi taiteilijaelämä on tuohon
aikaan ollut varsin vilkasta Kirkkonummen saaristossa!)
Yksi näiden kuuluisuuksien parhaista ystävistä
oli hänkin arkkitehti: vähemmän tunnetuksi
jäänyt, mutta voimakasta uudisraivaajahenkeä
uhkunut Jarl Stenman lähti perheineen kauas Porkkalaan
asti. Hän lunasti itselleen pienen maapalan Bergstadin
kartanon mailta, ja nimesi luonnonkauniin lahdenpoukaman mahtipontisesti
Jarluddiksi. Oman sukunimensä Stenman suomensi
fennofiiliaatteen myötä Kiviseksi.
1909-1918
JARL KIVISEN KIVINEN ALKUTAIVAL PORKKALASSA
Kiviset yrittivät elää metsälinnassaan
romanttisen isänmaallista elämää, mutta
kohtasivat monia suuria käytännön vaikeuksia:
kauppoja ja muita palveluja ei ollut, sudet ja karhut olivat
lähes jokaviikkoisia vieraita ja arkkitehdintyön
jatkaminen 12 kilometrin päässä sijaitsevasta
Kirkkonummen pienestä kirkonkylästä käsin
osoittautui mahdottomaksi. Näin Kivisen ura ei noussut
samalla lailla julkisuuteen kuin ystäviensä.
Kivinen oli kuitenkin sitkeä ja opetteli määrätietoisesti
vesilintujen ja hylkeiden metsästämistä sekä
kalastamista. Isä otti perheen 7-vuotiaan kuvankauniin
tyttären usein mukaansa kalastusretkilleen. Eräänä
päivänä verkkoa nostaessaan tyttö säikähti
yllättäen pintaan noussutta hyljettä niin paljon,
että rupesi änkyttämään. Tämä
oli viimeinen pisara eräelämään jo väsyneelle
perheen äidille Wilhelmina Kiviselle, joka karkasi lopulta
lasten kanssa takaisin Helsinkiin.
Alkoholisoitunut Jarl Kivinen jäi Porkkalaan, jossa metsästeli
ja kalasteli henkensäpitimiksi aina ensimmäisen
maailmansodan syttymiseen saakka. Hän sai töitä
huippusalaisen vedenalaisen miinaverkon rakentajana vuonna
1915, mutta oli hukkua töihin pari kertaa ja jätti
työn sikseen. Merisotatoimet ehtivät päättyä,
ennen kuin verkko saatiin valmiiksi. Kivisen aloittamaa urakkaa
jatkettiin vasta toisen maailmansodan kynnyksellä.
Lokakuun vallankumous 1917 innoitti Kivistä kumoamaan
vallan mahdottomia määriä alkoholia sisäänsä.
Jouluun kuudentena hän vihdoin päätti itsenäistyä
ja aloittaa itsesuojeluvaiston kehotuksesta ankaran nenänvalkaisukuurin.
Kovia kokenut arkkitehti hakeutui valkoisten suojeluskuntiin
kansalaissodan puhjetessa.
1919-1938
HEIMOVELJILTÄ SITÄ SAA...
Korpraaliksi asti ylennyt Jarl Kivinen selvisi sodasta lievin
vammoin ja palasi 1924 Jarluddiin. Kieltolain ankeina aikoina
hänen tiedettiin hankkineen elantonsa välittämällä
virolaista pirtua janoisille maanmiehilleen. Eräänä
helteisenä kesäpäivänä hän oli
jäädä kiinni, kun paikkakunnan ainoa poliisi
pistäytyi yllätysvierailulla. Rantasaunan alle kätketyt
peltiset viinakanisterit olivat alkaneet pullistella kuumuuttaan
sillä seurauksella, että ne alkoivat vuotaa saumoistaan.
Haju oli melkoinen, mutta Kivisen onneksi poliisilla oli paha
heinänuha.
Tammikuussa vuonna 1931 Jarl Kivinen yllättäen katosi,
eikä hänestä sen koommin ole kuultu. Hänen
uskotaan vajonneen jäihin, mutta ruumista ei laajamittaisista
naarauksista huolimatta koskaan löydetty. Huhutaan myös,
että Kivisen jäljiltä olisi edelleen jossain
mökin lähettyvillä huomattava viinakätkö,
mutta sekin odottaa yhä löytäjäänsä.
Jarludd jäi asumattomaksi ja metsittyi vähitellen.
1939-1944
TOINEN MAAILMANSOTA – JA SEN RASKAS HINTA
Toisen maailmansodan jälkimainingit löivät
raskaasti Suomen etelärannikolle. Neuvostoliitto vaati
maaltamme vuoden 1944 rauhansopimuksessa Karjalan, Sallan
ja Petsamon alueluovutusten lisäksi Porkkalan niemeä
sotilastukikohdakseen – lujittaakseen otettaan Suomesta
ja itäisestä Suomenlahdesta. Tämä yllättävä
ehto asetti silloisten poliittisten päättäjiemme
neuvottelukyvyt todelliselle koetukselle. Vaatimukseen suostuminen
tekisi Porkkalasta sananmukaisesti "aseen Helsingin ohimolle".
Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten Paasikiven johtaman
valtuuskunnan oli lopulta alistuttava sopimukseen 50 vuoden
vuokra-ajasta.
Vuokra-alue käsitti osia Kirkkonummen, Degerbyn ja Siuntion
kunnista ja ulottui itä-länsisuunnassa nykyiseltä
Kivenlahden sillalta lähes Inkoon rajalle saakka. Alueen
koosta oltiin paperilla eri mieltä: suomalaisten mukaan
maa-alue oli 380 km2, venäläisellä laskutavalla
päädyttiin 425 km2:iin. (Harmi, ettei vuokraa maksettu
rahassa, ja ettei se ollut sidoksissa neliömäärään,
toim. huom.). Vesialuetta sopimukseen sisältyi ympäripyöreät
1000 km2 (ks. kartta). Syyskuussa 1944 evakkoon joutui kahdessa
viikossa lähtemään 7272 suomalaista, joiden
arvokkaat maatilat torpat ja suuri osa muusta omaisuudesta
jäivät odottamaan uusia isäntiä.
1944-1955
PORKKALAN PARENTEESI
Neuvostoliitto miehitti ja asutti Porkkalan osaksi "Itämeren
punalippuisen laivaston Tallinnan meripuolustusaluetta".
Alueelle muutti neuvostosotilaita perheineen yhteensä
12000 henkeä. Niemen eteläkärjen laivastotukikohdan
lisäksi huippusalaisia tähystys- ja salakuuntelupisteitä
perustettiin useita. Tätä työtä johti
Kremlin luottomieheksi kohonnut riuskaotteinen paroni Gennadi
von Hummerheim, oikeana (ja ainoana) kätenään
viestikersantti Valentin Smirnov, valioluokan radiotiedustelija.
Moskovan salassapitomääräykset kirjaimellisesti
ottanut paroni toteutti tehtäväänsä pilkuntarkasti
- sisällyttäen rakennuskohteisiin sotastrategin
näkökulmasta katsottuna outoja yksityiskohtia. Näiden
tarkoitus lienee ollut harhauttaa mahdollista asiaanvihkiytymätöntä
löytämästä todellisia sotasalaisuuskätköjä.
Tunnetuimpia näistä kummallisuuksista ovat lyhyet
taisteluhaudanpätkät korsuineen, joita on kaivettu
esiin jo viidestä eri paikasta. Vuonna 1986 tutkijat
tekivät yllättävän havainnon: vaikka löytöjen
etäisyydet toisistaan ovat useita kilometrejä, kaikki
viisi juoksuhautaa sijaitsevat kartalle piirrettyinä
osapuilleen samalla suoralla! Tätä rantaviivasta
parin sadan metrin etäisyydellä sijaitsevaa linjaa
on alettu kutsua "Hummerheim-linjaksi".
Von Hummerheimin salamyhkäisyyden tavoittelu sai usein
lähes pakkomielteenomaisia piirteitä: rakennustöiden
ajaksi paroni mm. määräsi, että vuokra-alueen
halki kulkevan Helsinki-Turku -reitin junien ikkunat oli peitettävä.
1955-1963
"RAMSÖ-RABBE" JARLUDDIN ISÄNTÄNÄ
Porkkalan parenteesi päättyi yhtä yllättäen
kuin se oli alkanutkin: 19.9.1955 solmitulla sopimuksella
Neuvostoliitto luovutti alueen takaisin "hyväntahdoneleenä".
Kreml katsoi, ettei se enää tarvinnut Porkkalaa
strategisena pelinappulana ja näki tässä myös
oivan mahdollisuuden kiillottaa kilpeään kansainvälisillä
foorumeilla.
Ennen lähtöään sotilaat ehtivät hävittää
yhtä lukuunottamatta kaikki von Hummerheimin käyttämät
tarkkailutukikohdat. Viimeiseksi jäänyt Jarluddin
jo pahoin ränsistynyt tornihuvila piti myös polttaa,
mutta käskyä toteuttamaan lähetetty, von Hummerheimin
johtama joukko-osasto sortui ryypiskelemään suomalaisen
kalastajan ja pirtutrokarin Rabbe Öjvind Bengtssonin
kanssa – ja juominkien päätteeksi "lahjoitti"
huvilan tälle.
Neuvostosotilaiden tiedustelutaktiikkaan kuului juottaa kiinniotetut
humalaan ja sitten puristaa näiltä strategisia tietoja.
Bengtsson oli epäonnekseen aamuyöllä ajanut
veneellään kivelle ja huomannut kauhukseen olevansa
viinalastinsa kanssa väärällä puolen rajaa.
Hänet napattiin "rysän päältä"
viimeisiä kuulusteluja varten. Bengtssonin onneksi venäläiset
olivat lopulta kiinnostuneempia hänen viinapänikästään
ja korttipakastaan kuin tärkeistä "sotasalaisuuksista"
(joita Bengtssonilla toki olisi ollut paljastettavana kosolti
– aina parhaista ahvenen kutupaikoista alkaen).
Bengtsson väitti jälkeenpäin, että hän
olisi voittanut huvilan pokeripelissä. Vahvasti humaltunut
paroni oli kuulemma kädessään olleiden kolmen
kuninkaan itsevarmuudella tarjonnut Bengtssonille huvilan
säästämistä tämän pirtuvarastoa
vastaan. Kivikasvoinen kalastaja hyväksyi ehdotuksen
ja käänsi rauhallisesti pöytään neljä
kuningasta. Järkyttynyt venäläinen kellahti
"siltä istumalta" kuorsaavien toveriensa viereen
lavitsoille. Lähtöaamuna krapulainen von Hummerheim
muisti kuitenkin lupauksensa ja jätti huvilan polttamatta.
Virallisesti katsottiin, että Porkkalan alue oli parenteesin
alettua ostettu valtiolle ja Stenmanitkin olivat saaneet korvauksen
Jarluddistaan. Rahoilla he olivat ostaneet koko suvun maakellarit
täyteen porkkanoita. Tehtävää suorittamaan
valtuutettu nuori ekonomi Alfred Stenman Jr. oli saanut toimeksiannon
suvun päämiehiltä kirjeitse. Pahaksi onneksi
lyhyt viesti "OSTA KOKO RAHALLA PORKKALAA!" oli
kirjoitettu pehmeällä lyijykynällä, ja
"PORKKALAA"-sanan l-kirjain oli hankautunut epäselväksi
kahtia taitetun lappusen keskitaitteen kohdalla. Väärinkäsitys
paljastui suvulle vasta, kun onnellisten maanviljelijöiden
kuormurit kippasivat juureksensa Stenmaneiden hyvinhoidetuille
nurmikoille. Alfred muutti Skåneen.
Stenmanin perikunta ei siis missään tapauksessa
halunnut Jarluddia, joten Bengtsson sai lunastaa tilan itselleen
kohtuuhintaan. Bengtssonin tarinan todenperäisyydestä
oli viranomaisilla ainoastaan hänen sanansa, mutta päätöksentekoon
vaikuttivat ilmeisesti myös Bengtssonin sodanaikaiset
sankarityöt Ramsön vesillä. "Ramsö-Rabbe"
sai myöhemmin samana vuonna kutsun Presidentinlinnan
itsenäisyyspäivänjuhliin, ja hänelle myönnettiin
historian ensimmäinen Suomen Ruusun kunniakunnan Hummerheim-risti.
Bengtsson antoi mökilleen nimeksi "Villa Hummerheim"
ja rakensi päärakennuksen ympärille hummerinsaksen
muotoisen terassin – haluten täten kunnioittaa paikan
edellistä isäntää. Hän vietti viimeiset
elinvuotensa rakkaalla villallaan erakkona muistelmiaan kirjoitellen.
Rabbe Öjvind Bengtsson kuoli vuonna 1963. (Mainittakoon
vielä, että aloitteleva kotkalainen lauluntekijä
Juha "watt" Vainio innostui seuraavana vuonna runoilemaan
"Ramsö-Rabbesta" balladin, jolla hän voitti
Kotkan Meripäivien perinteisen laulukilpailun saaristolaissarjan).
1963-1970
LINNÉN PANOS PORKKALAN LUONNON KARTOITTAMISESSA
Villa Hummerheim alusmaineen huutokaupattiin pian tämän
jälkeen, ja uudeksi omistajaksi tuli vanhan suomenruotsalaisen
rälssisuvun vesa Johannes Linné. Tämä
biologian ja limnologian professori muutti Porkkalaan kuvankauniin,
mutta leväperäisen vaimonsa Adeleiden kanssa. Yhdessä
he kartoittivat Porkkalan ainutlaatuista luontoa ja vesistöjä
seitsemän vuoden ajan, kunnes vaimon terveys petti ja
tila piti myydä. Linnén jäljiltä on
säilynyt mittaamattoman arvokas kasvikokoelma sekä
vuosittaiset tilastot alueen halki lentävien muuttolintujen
määristä.
Linnén pariskunnan kultahääpäivänä
Villa Hummerheimin edustan kaksi merenlahtea nimettiin viranomaisten
toimesta uudelleen: professorin kunniaksi läntinen lahti
on sen jälkeisissä merikorteissa ollut "Johanneviken"
ja itäinen Adeleidelle omistettu "Bredviken"
(tässä on tapahtunut ilmeinen käännöskukkanen:
karttaa piirtänyt ruotsinkielinen proviisori lienee tulkinnut
"leväperäisen" "leveäperäiseksi",
mistä johtuen kapealla lahdenpoukamalla on nykyään
näin omituinen nimi).
1971-1998
VILLA HUMMERHEIMIN "UNOHDUKSEN VUODET"
Vuonna 1968 Neuvostoliiton panssarit vyöryivät Prahan
kaduilla, punaposkinen taistolaisnuori Björn Wahlroos
vyöryi kavereineen Vanhalle Ylioppilastalolle ja Kirkkonummen
Luomassa nuoruutensa asunut suomalainen yrittäjä
Jarl Lindholm vaimoineen teki kaupat Jarluddia vastapäätä
sijainneesta Mellanudd-nimisen tontista - rakennuttaen tälle
vielä tänäänkin pystyssä olevan tummanvihreän
hirsihuvilan.
Muutaman vuoden ympärillä olevia tiluksia katseltuaan
Lindholm päätti ostaa vielä eteläisen
Söderuddin, läntisen (!) Österkarin ja pohjoisen
Norruddin (!!) tilat. (Näihin aikoihin Kirkkonummen kunnanvirastossa
vaikutti virkamies, joka oli kovasti mieltynyt selkeisiin,
sijaintia kuvaaviin nimiin vapaita tontteja ristiessään.
Niinpä Jarluddkin oli uusissa papereissa yllättäin
muuttunut Norruddiksi. Mainittakoon, että läheiset
"Mellanö"-, "Västra Byland"-
ja "Någonstansdärbakomskulla" -nimiset
vesijättömaat eivät ole vieläkään
löytäneet uusia omistajiaan - toim. huom.)
Norruddin uusi isäntä ei juurikaan koskenut huonokuntoiseen
huvilaan, vaan raivaili lähinnä aikansa kuluksi
tonttia vallanneita puita ja pensaita. Jarl Lindholmin kuoleman
jälkeen 1978 päätti perikunta kunnioittaa ahkeran
luonnonystävän muistoa nimeämällä
Norrudd uudestaan Jarluddiksi.
Villa Hummerheim historioineen vaipui vuosikausiksi lähes
täysin unohduksiin, kunnes se vuonna 1994 talouslaman
paineessa ajautui ensin Suomen Yhdyspankin ja sitten vastaperustetun
omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin haltuun. Vuonna 1995 sen
osti Arsenalilta Porkkalassa jo ennen sotia asunut Torsten
"Totti" Gestranius.
Gestranius aikoi kunnostaa Hummerheimin ja asettua sinne leppoisia
eläkepäiviä viettämään, mutta
vakava sairaus esti suunnitelmat. Niinpä keväällä
1998 hän oli Tapiolan OKO-pankissa panemassa tiluksia
myyntiin, kun vieressä sattumalta seissyt espoolaisen
HU-Yhtiöiden toimitusjohtaja Ilkka Aaltonen puuttui
keskusteluun. Kauppakirjat laadittiin, ja Villa Hummerheim
oli saanut nykyiset omistajansa. Kiinteistöyhtiö
HU-Tilus Oy perustettiin.
1998-
HUMMERIKANNAN PALUU PORKKALAN VESIIN
Ympyrä sulkeutui dramaattisella tavalla – sattuman
oikusta HU-yhtiöiden viisi pääomistajaa olivat
jo vuodesta 1986 saakka lauleskelleet yhdessä Hummeripojat
-nimisenä kvartettina. Hummerikannan elpymiseen Kirkkonummella
otti kantaa mm. paikallislehti Västra Nylandet, jossa
kerrottiin kaupan herättäneen ristiriitaisia tunteita
kunnanvaltuustossa asti - taikauskoiset kunnanisät pelkäsivät
von Hummerheimin haamun tulleen kvartetin muodossa kummittelemaan
naapurustoonsa!
Lisää vettä tähän myllyyn tuli, kun
Porkkalan vesiltä löytyi hiljan fossiilisia jäänteitä
erikoisesta Yoldian-hummerista (lat. Ilomarus yoldiensis).
Erikoiseksi tämän noin 9-10000 vuotta sitten eläneen
äyriäisen tekee se, että sillä on löydösten
perusteella ollut poikkeuksellisen suuri suu, ja arvelujen
mukaan se on saattanut kyetä kommunikoimaan lajitoveriensa
kanssa ääntelemällä. Uudenaikaisilla sähkälehitutähystimillä
(ent. elektronimikroskooppi) on pystytty erottamaan fossiilista
värekarvoja, joiden avulla eläin on kenties jopa
pystynyt säätelemään tuottamansa äänen
korkeutta – tuottamaan siis "alkeellista laulua"!
(8150-7300 eKr. mannerlaattojen liikkeet avasivat nykyisen
Keski-Ruotsin kohdalle suuren salmen, joka yhdisti makeavetisen
Ancylus-järven (nykyisen Itämeren) suolaiseen Atlanttiin.
Syntyneeseen lahteen purkautui valtamerestä suuri määrä
suolavettä, jonka mukana tuli mm. Yoldian-simpukoiksi
ristittyjä suolavesisimpukoita). Rekonstruoitu hummerifossiili
on nähtävillä Helsingin eläintieteellisessä
museossa.
HU-yhtiöt rakennutti tontille ensi töikseen uuden
kulkuväylän, joka sai aamukasteessa nimekseen Hummerheimintie.
Seuraavaksi restauroitiin rantasauna ja päärakennukset
alkuperäiseen loistoonsa. Tässä työssä
olivat arvokkaana apuna Jarl Kivisen veljenpojanpoika arkkitehti
Tapani Kivinen sekä Adeleide Linnén taloudenhoitajan
tyttären entinen poikaystävä Heikki Karjalainen,
joiden kautta lopputulokseen saatiin sisällytetyksi runsaasti
perimätietona säilyneitä yksityiskohtia. Erikoisin
detalji lienee käsinveistettyjen hirsien piilunjälki:
Jarl Kivisen huvilassa oli käytetty harvinaista, kaakko-luodesuuntaista
piilukirveeniskua, joka museoviraston suosituksen mukaan olisi
ehdottomasti säilytettävä. Pitkän etsinnän
jälkeen löytyi Kuortaneelta mestariveistäjä
Martti Takanen, jonka suvussa tämä taito
oli onneksi säilynyt ja jo siirtynyt seuraavaankin polveen
Hannu-pojalle.
Päärakennusta ympäröivän terassin
hummerinsaksen muoto havaittiin vasta kun kunnan johtava rakennustarkastaja
Jaakko Vänskä vertaili Tapani Kivisen piirustuksia
von Hummerheimin Pietarin Eremitaasiin luovuttamiin alkuperäismalleihin.
Hän hylkäsi ensimmäisen kuvan sillä perusteella,
että saksien kaarikulmat poikkesivat toisistaan kokonaista
1,4 astetta, ja lisäksi toinen päärakennuksista
olisi "siirtynyt" paikoiltaan viisi ja puoli metriä.
Kivinen vetosi turhaan vuosittaiseen erantoon, "mikä
näillä seuduin on kuulemma harvinaisen runsasta".
Vänskä vänkäsi vänkäämistään,
kunnes arkkitehti lopulta myönsi virheensä ja laati
uudet paperit.
Hummeripojat eivät teettämistään laajoista
metsänhakkuista ja ruoppauksista huolimatta toistaiseksi
ole löytäneet Jarl Kivisen pirtukätköä.
|
